Olin aina ollut vahvasti sitä mieltä, etten koskaan halua lapsia. Kantani muuttui äkisti, kun tapasin läheiseni vastasyntyneen vauvan ja minulle tuli todella voimakas tarve saada oma lapsi. Silloinen kumppanini oli myös innokas ajatukselle, joten aloimme yrittää. Esikoisemme syntyi noin vuoden kuluttua siitä, kun olimme tehneet päätöksen perheenlisäyksestä.
En pitänyt raskausajasta yhtään, enkä takuulla hehkunut mitään raskausonnea. Etenkin alussa koin lamaannuttavaa väsymystä ja jalat alta vievää iskiaskipua. Välillä työpäivän jälkeen konttasin itkien makuuhuoneeseen, kun olin niin väsynyt. Loppua kohti lisääntyivät liitoskivut, jotka olivat kuin yhtäkkisiä puukoniskuja alapäässä ja lantiossa. Tuntui, että olisin vankina omassa kehossani. Jälkeenpäin ajateltuna pääsin kuitenkin vähällä raskausvaivojeni osalta, sillä pahoinvointia ei ollut juuri lainkaan ja kykenin koko raskausajan toimimaan lähes normaalisti.
Odotin synnytystä erittäin malttamattomana. Olin haaveillut lääkkeettömästä ja mahdollisimman luonnollisesta synnytyksestä sekä lukenut paljon aiheesta etukäteen. Valvoin ennen synnytystä useamman yön, kun kellotin malttamattomana synnytystä ennakoivia supistuksia ja luulin, että lähtö sairaalaan tulisi hyvin pian. Tulihan se sitten muutaman yön kärvistelyn jälkeen, kun heräsin niihin oikeisiin supistuksiin, joiden voimakkuus oli aivan eri luokkaa kuin aiempien.
Supistukset voimistuivat nopeasti ja olivat todella kivuliaita, mutta kohdunkaulani avautuminen pysähtyi. Sinnittelin puoli vuorokautta ilman lääkkeitä. Muistan, kuinka tuijotin paniikissa supistuksia mittaavaa käyrää ja itkin kauhuissani, kun näin uuden supistuksen taas alkavan. Lopulta tehtiin päätös synnytyksen jouduttamisesta oksitosiinitipalla. Tässä vaiheessa olin jo niin väsynyt ja kivuissani, että halusin epiduraalipuudutuksen. Vihdoin sain jopa hieman nukuttua ja oloni tuntui aiempaan verrattuna taivaalliselta puudutuksen vaikuttaessa. Vielä kului noin kuusi tuntia, kunnes sain luvan ponnistaa ja esikoiseni syntyi.
En itkenyt onnesta tai kokenut mitään mullistavaa rakkautta vastasyntynyttä vauvaani kohtaan. Päällimmäinen tunteeni oli helpotus siitä, että synnytys oli ohi ja selvisin siitä hengissä. Olin todella väsynyt ja halusin lepäämään. Illalla huoneessamme katsoin vieressäni tuhisevaa vastasyntynyttä ja toivoin sen nukkuvan mahdollisimman pitkään. Minua taisi hieman ahdistaa ajatus siitä, että lapsi heräisi hetkenä minä hyvänsä vaatimaan jotain, mitä en osaa sille tarjota. Vauvakin taisi olla väsynyt, sillä se nukkui ensimmäisen yönsä aamuun asti ja heräsimme vasta, kun hoitaja saapui huoneeseen.
Kuopukseni syntyi joitain vuosia myöhemmin ja silloin sain kokea haluamani lääkkettömän synnytyksen. Tämäkin synnytys oli pitkähkö kestäen yhtä kauan, kuin keskimäärin ensisynnyttäjillä. Minulle synnytys oli kuitenkin hieman helpompi kuin ensimmäisellä kerralla. Ymmärsin levätä ennen synnytystä ja mahdollisimman paljon myös supistusten välissä, enkä tuijottanut monitoreja maanisesti. Supistuskipu oli kyllä niin voimakasta ja kokonaisvaltaista, että en pysty sitä mihinkään muuhun kipuun vertaamaan. Itse en enää lääkkeetöntä synnytystä valitsisi, mutta tulihan kokeiltua.