Mielen reunamilla

Erottuani lasteni isästä muutin ensimmäistä kertaa omaan kotiin ainoana aikuisena. En ollut koskaan aiemmin ollut myöskään taloudellisesti yksin vastuussa itsestäni, vaan olin aina tarvittaessa saanut tukea kumppaniltani. Etukäteen olin lähes varma, etten saa peloiltani (pimeä, yliluonnolliset asiat, murtautujat...) edes nukuttua, mutta tunsinkin oloni yllättävän rauhalliseksi uudessa kodissani. Oli huikean vapauttava tunne, kun sai toimia arjessa juuri haluamallaan tavalla ja valitusta tuli korkeintaan lapsilta. Illalla lasten nukkumaanmenon jälkeen oli aikaa vain itselle, eikä tarvinnut miellyttää ketään tai valmistautua seuraavaan riitaan. Lenkkeilin päivittäin ja pidin uudesta asuinalueestamme paljon. Siellä oli todella rauhallista, eikä lenkilläkään tullut välttämättä ketään vastaan. Tämä sopi minulle paremmin kuin hyvin ja nautin täysin siemauksin omasta ajastani lenkkipoluilla. Vaikka pidänkin pihatöistä, niin kiireisen arjen keskellä tuntui luksukselta, kun ei tarvinnut pitkän

Parisuhde lasteni isän kanssa oli haastava, kuten olen jo aiemminkin maininnut. Meillä ei kuitenkaan ollut mitään niin massiivisia ongelmia kuten esimerkiksi fyysistä väkivaltaa tai pettämistä. Yhteiselomme oli vain jatkuvaa ylä- ja alamäkeä, jossa hyvät hetket alkoivat näytellä vuosi vuodelta koko ajan pienempää roolia. Koen, että olimme aivan liian erilaisia, jonka takia riitelimme jatkuvasti, emmekä osanneet toimia tiiminä perheemme hyväksi. Olimme koko ajan vastakkain niin arkisissa päätöksissä kuin esimerkiksi lasten kasvatuksessa, eikä kumpikaan osannut tulla riittävästi toista vastaan. Henkistä väkivaltaa oli puolin ja toisin sisältäen mm. jatkuvaa vähättelyä, syyllistämistä ja toisen mielipiteiden mitätöintiä. Minä olin todella väsynyt siihen, että jouduin kantamaan päävastuun lasten hoidosta ja lisäksi olisi pitänyt riittää energiaa vielä lasteni isällekin. Hän oli hyvin räjähdysherkkä ja sai välillä raivokohtauksia, joiden takia aloin olla jatkuvasti varpaillani. Vaikka fyysi

Aloin eristäytyä kaveriporukasta yläasteen loppupuolella. Seuraavassa opiskelupaikassani en edes halunnut tutustua uusiin ihmisiin. Minulla oli muutamia kavereita silloisen poikaystäväni kautta sekä yksi lapsuudenystävä, joka on edelleen paras ystäväni. Väsyn sosiaalisista tilanteista voimakkaasti, vaikka välillä kaipaankin ajanviettoa lähimpien ihmisteni kanssa. Olen introvertti ja tarvitsen omaa aikaa ladatakseni akkuja.  En kaipaa sosiaalista kanssakäymistä esimerkiksi työkavereiden tai muiden puolituttujen kanssa. Minua ei kiinnosta vähääkään kuulla heidän asioistaan tai jakaa omiani. Small talk on minulle vain kuormittavaa ja epäluontevaa. Ahdistun voimakkaasti ja koen jopa pakokauhun tunteita, jos joudun minulle epämiellyttäviin sosiaalisiin tilanteisiin. Pahimpia ovat työreissut, juhlat ja ruokailutilanteet, joissa pitää olla selvin päin. Humalassa pystyn melko luontevasti juttelemaan jopa vieraampien ihmisten kanssa, mutta en silloinkaan tee sitä oma-aloitteisesti.  Sosiaaliste

Tein henkilökohtaisen ennätykseni vuosikausiin ja olin kaksi viikkoa ilman alkoholia! Tämä postaus tulee nyt noin viikon myöhässä, koska oli muita jo jonossa ajastettuina, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Kuten jo  Tipaton tammikuu  -postauksessani aiemmin kirjoitin, en todellakaan uskonut pystyväni olemaan koko kuukautta tipattomalla. Tämäkin oli jo suuri saavutus itselleni ja olen siitä ylpeä. Suurin huoli minulla oli siitä, että aiheutan pettymyksen puolisolleni, mutta ei hän ollut asiasta moksiskaan. Jatkaa tietenkin omaa tipatontaan, kun ei hänellä ole mitään ongelmaa olla ilman alkoholia. Henkisesti olin jo luovuttanut ennen toista tipatonta viikonloppua, mutta halusin kuitenkin varmistaa puolisoni suhtautumisen asiaan ennen lopullista päätöstä. Jos hän olisi ollut selkeästi pettynyt, niin olisin varmasti yrittänyt vielä sinnitellä oman oloni kustannuksella. Tämähän toki vaikuttaa ihan nurinkuriselta sellaisen näkökulmasta, jolla alkoholiongelmaa ei ole. Että miten alko

Ahdistuksen takia hakeuduin hoitoon ensimmäisen kerran kuopukseni vauva-aikana. Jatkuva arkinen suorittaminen, oman ajan puute ja ongelmat silloisessa parisuhteessa olivat todennäköisesti laukaisevia tekijöitä. Samoihin aikoihin lähipiirissäni kävi äkillinen kuolemantapaus, joka vaikutti minuun erittäin voimakkaasti. En juurikaan nähnyt iloa elämässäni tai toivoa tulevaisuuden suhteen. Hoidin pakolliset asiat kuten aiemminkin, mutta olin väsynyt arkeeni ja äitiyteen, enkä jaksanut panostaa niihin niin paljon kuin olisin halunnut jaksaa. Ahdistus oli lähes päivittäistä ja voimistui vuosien aikana. Olin vaihtelevasti lääkityksellä ja ilman lääkkeitä. En kokenut saavani apua psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolta ja lopetin käynnit muutaman kerran jälkeen. Silloisen parisuhteeni viimeisen vuoden aikana aloitin taas lääkityksen, koska ahdistuskohtaukseni pahentuivat entisestään ja ärsyynnyin voimakkaasti jopa ilman mitään selkeää syytä. Vaikka oma aikani oli lisääntynyt ja olin aloitta

Diagnoosia synnytyksen jälkeiselle masennukselle en ole koskaan saanut, mutta olen varma, että sairastuin siihen esikoiseni syntymän jälkeen. Äitini tullessa kotiimme ensimmäistä kertaa vauvaa katsomaan itkin sohvalla lohduttomasti, että elämäni on pilalla. Mielestäni neuvolassamme ei kiinnitetty riittävästi huomiota äidin henkiseen vointiin, vaan keskityttiin ensisijaisesti lapsen kasvuun ja kehitykseen. Ihmettelen hieman, ettei tilaani huomattu siellä. En tosin enää jaksa muistaa, olenko kenties pyrkinyt jotenkin vähättelemään tai peittelemään pahaa oloani synnytyksen jälkeen ja yrittänyt vain pärjätä sen kanssa. Ilman silloisen kumppanini ja perheeni aktiivista tukea tuskin olisin selvinnyt vauva-ajasta.  Halusin olla paras mahdollinen äiti lapselleni. Yritin suorittaa äitiyttä kaikkien suositusten mukaan: imetin, hellin, höpötin, vaihdoin vaipat, kylvetin, rasvasin, puin, nukutin... Esikoiseni vahva temperamentti näkyi kuitenkin jo synnytyslaitoksella ja lisäksi hänellä oli koliikk

Olin aina ollut vahvasti sitä mieltä, etten koskaan halua lapsia. Kantani muuttui äkisti, kun tapasin läheiseni vastasyntyneen vauvan ja minulle tuli todella voimakas tarve saada oma lapsi. Silloinen kumppanini oli myös innokas ajatukselle, joten aloimme yrittää. Esikoisemme syntyi noin vuoden kuluttua siitä, kun olimme tehneet päätöksen perheenlisäyksestä. En pitänyt raskausajasta yhtään, enkä takuulla hehkunut mitään raskausonnea. Etenkin alussa koin lamaannuttavaa väsymystä ja jalat alta vievää iskiaskipua. Välillä työpäivän jälkeen konttasin itkien makuuhuoneeseen, kun olin niin väsynyt. Loppua kohti lisääntyivät liitoskivut, jotka olivat kuin yhtäkkisiä puukoniskuja alapäässä ja lantiossa. Tuntui, että olisin vankina omassa kehossani. Jälkeenpäin ajateltuna pääsin kuitenkin vähällä raskausvaivojeni osalta, sillä pahoinvointia ei ollut juuri lainkaan ja kykenin koko raskausajan toimimaan lähes normaalisti.  Odotin synnytystä erittäin malttamattomana. Olin haaveillut lääkkeettömästä

Edellisen, hyvin tasaisen parisuhteeni päätyttyä ja uuden, ei-niin-tasaisen suhteen alettua alkoi alkoholinkäyttöni lisääntyä massiivisesti. Aiemmin join vain satunnaisesti, mutta uusi kumppanini tissutteli päivittäin. Ihmettelin asiaa, mutta jostain syystä olin myös utelias kokeilemaan, millaista se olisi. Muistan hyvin, kuinka pöhnäinen ja vetämätön olo siitä tuli, kun joi säännöllisesti, lähes päivittäin. Silti jatkoin. Mieleni oli jo valmiiksi hyvin herkässä tilassa ja ajatukset sekaisin edellisen suhteen päättymisestä, eikä alkoholi ainakaan parantanut tilannetta. Elämäntilanteeni oli kaikin puolin hyvin sekava noihin aikoihin. Tein töitä vain osa-aikaisesti ja olin jonkin aikaa myös työttömänä. Muutimme silloisen kumppanini kanssa todella pian yhteen, mutta halusin päättää suhteen lähes yhtä nopeasti kuin se oli alkanut. Ennen tätä olin ehtinyt jo tulla raskaaksikin ja myös päättää raskauden. Suhteemme oli noin puolisen vuotta jonkinlaisessa on-off -tilassa, kunnes päätimme lopul

Olin erittäin hyvässä parisuhteessa muutaman vuoden. Emme riidelleet koskaan, elämänarvomme olivat samanlaiset ja koen, että olimme parisuhteen lisäksi myös parhaita ystäviä. Hassuttelimme, vietimme aikaa yhdessä kavereiden kanssa, kävimme säännöllisesti treffeillä ja pari kertaa ulkomaillakin, eikä mitään ongelmia ollut. Olimme tiimi, me vastaan maailma. Hyvin nuorina ihmisinä tulevaisuudensuunnitelmamme olivat vielä hieman hakusessa, mutta vakaa aikomuksemme oli viettää loppuelämä yhdessä. Asuimmekin saman katon alla ja arki sujui ongelmitta. En tiedä tarkalleen vieläkään, mikä meni lopulta pieleen. Ehkä alkuhuuman mentyä ohi romantiikka ja kipinät alkoivat hiljalleen hiipua, kuten lähes aina käy pidemmissä parisuhteissa. En varmaan ollut vielä valmis vakiintumaan suhteeseen, jossa jännitys ja uutuudenviehätys ei ole enää läsnä. Mitään muuta syytä en keksi siihen, että ihastuin toiseen. Oikeastaan toisiin, sillä heitä oli kaksi suhteemme aikana. Ensimmäisen ihastukseni kanssa mitään

Olen ymmärtänyt, että tyypillisesti itsevarmuus on heikoimmillaan teini-ikäisenä ja paranee vuosien myötä elämänkokemuksen karttuessa. Minulla tämä on mennyt toisin päin. Mielestäni itsevarmuuteni on ollut parhaimmillaan noin 15-18 -vuotiaana, jolloin pidin itseäni kauniina, fiksuna, hauskana ja hyvänä tyyppinä. Nyt aikuisena naisena olen mielestäni ruma ja epäonnistunut, enkä oikein ymmärrä, miksi kukaan pitää minusta sellaisena kuin olen. Tiedän, että parhaimmillani olen hyvä kuuntelija, huumorintajuinen ja hauskakin, mutta mielialojeni vaihtelut aiheuttavat myös lyhytpinnaisuutta ja sitä, että sanon asioita harkitsematta ja kadun niitä jälkeenpäin. Suurin ongelmani on siis mielestäni se, että olen hyvin ailahtelevainen. Saatan samankin päivän aikana olla aivan päinvastaisissa tunnelmissa ilman sen suurempaa syytä kuin oman mieleni epävakaus. Myös se tuottaa minulle epävarmuutta, että usein sanon ja toimin ennen kuin ajattelen. Tämä liittynee temperamenttiini. En muista, että ulkonäk

"Sä olet lihonut", tokaisi mummi varhaisteini-ikäiselle lapsenlapselleen. En ollut lihonut, vaan kroppani oli alkanut hiljalleen muuttaa muotoaan lapsen vartalosta naisellisempaan suuntaan. Lantioni leveni ja rintani kasvoivat jo varhain, ja olin muutoksista enemmänkin innostuneen ylpeä kuin vaivaantunut. Mummi ei varmasti tarkoittanut kommenttiaan loukkaavaksi, sillä hän oli kaiken kaikkiaan loistava mummi minulle kuten toinenkin mummini. Tuo lause on silti jostain syystä jäänyt mieleeni näihin päiviin asti. En tiedä, onko sillä ollut osaltaan vaikutusta siihen, miten sairaalla tavalla olen alkanut myöhemmin kehooni suhtautua. Oireiluni alkoi kuitenkin vasta useita vuosia myöhemmin, joten en usko. Äitini on rakastanut (ja rakastaa edelleen) ruoalla. Hänelle ruoka ja siitä nauttiminen on hyvin tärkeää. Lapsuudenkodistamme löytyi aina useita leikkeleitä, lisukesalaatteja, limuja, mehuja, pullaa ja jäätelöä. En ole koskaan oppinut juomaan vettä kuin satunnaisesti, koska olen ni

Elämäni muuttui täysi-ikäisyyden kynnyksellä, kun erosin ensimmäisestä poikaystävästäni ja aloitin opiskelun uudessa koulussa. Sain paljon uusia kavereita, joiden kanssa vietin vapaa-aikaani tehden kaikkea jännittävää ja hulluakin. Viihdyin vähemmän kotona ja aloin viettää villimpää nuoren, vapaan ihmisen elämää. Alkoholia käytin vain harvoin. Ihastuin jälleen palavasti (ehkä jopa rakastuin) ja koin suuren pettymyksen, kun ihastukseni kohde halusikin vain pitää hauskaa kanssani. Tyttöystäväksi en kelvannut. Minulla oli muutamia muitakin ihastuksia ja irtosuhteita. Janosin valtavasti hyväksyntää, ihailua, huomiota ja läheisyyttä. Jälkikäteen ajateltuna annoin varmasti käyttää itseäni myös hyväksi tämän takia. Olin valmis antamaan muille paljon enemmän kuin itse heiltä sain. En osaa sanoa, mikä johti siihen, että noin vuoden sisällä täysi-ikäistymisestäni sairastuin vaikeaan masennukseen. Opiskelut jäivät, aloin juoda enemmän ja itsetuhoisuuttakin oli jonkin verran. Käyttäydyin vastuutto

Kaksi ensimmäistä luokkaa yläasteella elin hyvin tavallista teinin elämää. Olin todella ihastunut yhteen ylemmän luokan poikaan tuon kahden vuoden ajan. En uskaltanut edes moikata hänelle, vaikka olimme vaihtaneet joitain viestejäkin. Perhoset lentelivät vatsassani, kun näin vain vilauksenkin hänestä. Taisin rakkauskirjeenkin hänelle kirjoittaa ja huippuihana köksän maikkani lupasi välittää kirjeeni pojalle. Tämä jäi kuitenkin kaukoihastuksen tasolle, kuten lähes kaikki ikätovereideni ihastuksetkin. Tyylini vaihtui gootista pissikseen ja siitä lökäpöksyhoppariin. Otin monien muiden ikäisteni tapaan napalävistyksen ja hiukseni kärsivät aivan liian monesta värikäsittelystä.  Aikansa kuumin somealusta oli IRC-galleria, jonne otin kuvia itsestäni digikameralla peilin kautta, muutin useimmat mustavalkoisiksi ja väänsin kontrastit kaakkoon (oi niitä aikoja). Viestit vaihtuivat tekstareina tai MSN Messengerissä tietokoneen välityksellä. Biisejä imuroitiin laittomasti netistä päivätolkulla ja

Alkoholismi on ollut osa elämääni niin kauan kuin muistan ja vielä kauemminkin. Minut siittänyt mies oli alkoholisti, kunnes häntä ei enää ollut. Onneksi äitini katkaisi välit häneen ollessani vielä niin pieni, ettei minulle ole jäänyt miehestä muistikuvia. Isoisäni oli pelottava humalassa. Hänen voimakas äänensä, sammaltava laulunsa, verkkaiset liikkeensä ja uhkaava katseensa oli pienen lapsen silmissä kammottavaa. Isoisä ei koskaan tehnyt tai sanonut minulle mitään pahaa, mutta lapsen turvallisuudentunne järkkyi. Mummi soitti useasti vanhempani hakemaan minut, kun pelkäsin ja halusin kotiin. Noiden puheluiden jälkeen isä haki minut kotiin joskus taksin kyydillä, ja syytä tähän en tietenkään lapsena ymmärtänyt. Koulukavereiden kanssa oli tapana täyttää toistemme ystäväkirjoja ja usein niissä kysyttiin peloista. Muistan vieläkin vakiovastaukseni: Pelkään känniläisiä ja pimeää. Pimeää pelkään vieläkin, mutta ainakin tuttujen "känniläisten" kanssa saatan tuntea oloni parhaimmil

Pienempänä olin kovin arka. Muistan, kuinka tarrasin iltapäiväkerhossa ohjaajan mekon helmaan pienillä sormillani ja kieltäydyin osallistumasta leikkiin muiden lasten kanssa. Äitini on kertonut jälkeenpäin, että en jostain syystä sopeutunut iltapäiväkerhoon, joten isovanhempani alkoivat huolehtia minusta koulun jälkeen. Jossain vaiheessa arkuuteni kuitenkin väistyi ja muutuin turhankin rohkeaksi. Jo pienenä alakoululaisena halusin välttämättä mennä koko luokan eteen kuuluttamaan, että: "Minä rakastan Roopea." Olin hyvin ylpeä itsestäni. Roope-parka todennäköisesti häpesi silmät päästään. Olin usein liian äänekäs ja suora, jonka takia jouduin joskus ala-asteen alkuaikoinakin ulos luokasta kesken tunnin. Äitini on kertonut, että joutui käymään opettajani kanssa useampiakin keskusteluja haastavan käytökseni vuoksi. Oppimisvaikeuksia minulla ei kuitenkaan ole koskaan ollut, vaan päinvastoin olen ollut huomattavan lahjakas etenkin äidinkielessä. Halutessani opin nopeasti ja pärjäs

En ole koskaan aiemmin tehnyt päätöstä tipattomasta tammikuusta. Uudenvuodenaattoaamun kevyessä krapulassa menin kuitenkin heittämään ilmoille puolivillaisen ehdotuksen puolisolleni tipattoman pitämisestä. Jo samana iltana kaduin. Mitä on uudenvuodenaatto ilman skumppaa (lonkerokin olisi käynyt)? Mitä on viikonloppu ilman paria saunasiideriä (ja vähintään neljää saunan jälkeistä sellaista)? Millä palkitsen itseni perjantai- ja lauantai-iltoina, kun olen päivällä suorittanut reippaasti pääni sisäisen tehtävälistan jokaisen kohdan? Tai jos en ole suorittanut, niin millä turrutan sitä seuraavan ahdistuksen? Kävin ensimmäisenä tipattomana viikonloppunani läpi hyvin epämiellyttäviä tunteita pakokauhusta ahdistukseen ja vihan kautta alakuloon. Tuijotin kelloa minuutti minuutilta sen lähestyessä iltayhdeksää, jonka jälkeen alkoholin ostaminen kaupoista ei olisi enää vaihtoehto. Jääkaapissa oli kaksi siideriä ja yksi lonkero, edellisen viikonlopun jämiä. Niihin en kuitenkaan voinut kajota, sil