Siirry pääsisältöön

Tekstit

Yksin

Erottuani lasteni isästä muutin ensimmäistä kertaa omaan kotiin ainoana aikuisena. En ollut koskaan aiemmin ollut myöskään taloudellisesti yksin vastuussa itsestäni, vaan olin aina tarvittaessa saanut tukea kumppaniltani. Etukäteen olin lähes varma, etten saa peloiltani (pimeä, yliluonnolliset asiat, murtautujat...) edes nukuttua, mutta tunsinkin oloni yllättävän rauhalliseksi uudessa kodissani. Oli huikean vapauttava tunne, kun sai toimia arjessa juuri haluamallaan tavalla ja valitusta tuli korkeintaan lapsilta. Illalla lasten nukkumaanmenon jälkeen oli aikaa vain itselle, eikä tarvinnut miellyttää ketään tai valmistautua seuraavaan riitaan. Lenkkeilin päivittäin ja pidin uudesta asuinalueestamme paljon. Siellä oli todella rauhallista, eikä lenkilläkään tullut välttämättä ketään vastaan. Tämä sopi minulle paremmin kuin hyvin ja nautin täysin siemauksin omasta ajastani lenkkipoluilla. Vaikka pidänkin pihatöistä, niin kiireisen arjen keskellä tuntui luksukselta, kun ei tarvinnut pitkän
Uusimmat tekstit

Ydinperheen viimeinen tilinpäätös

Parisuhde lasteni isän kanssa oli haastava, kuten olen jo aiemminkin maininnut. Meillä ei kuitenkaan ollut mitään niin massiivisia ongelmia kuten esimerkiksi fyysistä väkivaltaa tai pettämistä. Yhteiselomme oli vain jatkuvaa ylä- ja alamäkeä, jossa hyvät hetket alkoivat näytellä vuosi vuodelta koko ajan pienempää roolia. Koen, että olimme aivan liian erilaisia, jonka takia riitelimme jatkuvasti, emmekä osanneet toimia tiiminä perheemme hyväksi. Olimme koko ajan vastakkain niin arkisissa päätöksissä kuin esimerkiksi lasten kasvatuksessa, eikä kumpikaan osannut tulla riittävästi toista vastaan. Henkistä väkivaltaa oli puolin ja toisin sisältäen mm. jatkuvaa vähättelyä, syyllistämistä ja toisen mielipiteiden mitätöintiä. Minä olin todella väsynyt siihen, että jouduin kantamaan päävastuun lasten hoidosta ja lisäksi olisi pitänyt riittää energiaa vielä lasteni isällekin. Hän oli hyvin räjähdysherkkä ja sai välillä raivokohtauksia, joiden takia aloin olla jatkuvasti varpaillani. Vaikka fyysi

Sosiaalisten tilanteiden pelko

Aloin eristäytyä kaveriporukasta yläasteen loppupuolella. Seuraavassa opiskelupaikassani en edes halunnut tutustua uusiin ihmisiin. Minulla oli muutamia kavereita silloisen poikaystäväni kautta sekä yksi lapsuudenystävä, joka on edelleen paras ystäväni. Väsyn sosiaalisista tilanteista voimakkaasti, vaikka välillä kaipaankin ajanviettoa lähimpien ihmisteni kanssa. Olen introvertti ja tarvitsen omaa aikaa ladatakseni akkuja.  En kaipaa sosiaalista kanssakäymistä esimerkiksi työkavereiden tai muiden puolituttujen kanssa. Minua ei kiinnosta vähääkään kuulla heidän asioistaan tai jakaa omiani. Small talk on minulle vain kuormittavaa ja epäluontevaa. Ahdistun voimakkaasti ja koen jopa pakokauhun tunteita, jos joudun minulle epämiellyttäviin sosiaalisiin tilanteisiin. Pahimpia ovat työreissut, juhlat ja ruokailutilanteet, joissa pitää olla selvin päin. Humalassa pystyn melko luontevasti juttelemaan jopa vieraampien ihmisten kanssa, mutta en silloinkaan tee sitä oma-aloitteisesti.  Sosiaaliste

Tipattomat 2 viikkoa

Tein henkilökohtaisen ennätykseni vuosikausiin ja olin kaksi viikkoa ilman alkoholia! Tämä postaus tulee nyt noin viikon myöhässä, koska oli muita jo jonossa ajastettuina, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Kuten jo  Tipaton tammikuu  -postauksessani aiemmin kirjoitin, en todellakaan uskonut pystyväni olemaan koko kuukautta tipattomalla. Tämäkin oli jo suuri saavutus itselleni ja olen siitä ylpeä. Suurin huoli minulla oli siitä, että aiheutan pettymyksen puolisolleni, mutta ei hän ollut asiasta moksiskaan. Jatkaa tietenkin omaa tipatontaan, kun ei hänellä ole mitään ongelmaa olla ilman alkoholia. Henkisesti olin jo luovuttanut ennen toista tipatonta viikonloppua, mutta halusin kuitenkin varmistaa puolisoni suhtautumisen asiaan ennen lopullista päätöstä. Jos hän olisi ollut selkeästi pettynyt, niin olisin varmasti yrittänyt vielä sinnitellä oman oloni kustannuksella. Tämähän toki vaikuttaa ihan nurinkuriselta sellaisen näkökulmasta, jolla alkoholiongelmaa ei ole. Että miten alko

Ahdistuneisuushäiriö

Ahdistuksen takia hakeuduin hoitoon ensimmäisen kerran kuopukseni vauva-aikana. Jatkuva arkinen suorittaminen, oman ajan puute ja ongelmat silloisessa parisuhteessa olivat todennäköisesti laukaisevia tekijöitä. Samoihin aikoihin lähipiirissäni kävi äkillinen kuolemantapaus, joka vaikutti minuun erittäin voimakkaasti. En juurikaan nähnyt iloa elämässäni tai toivoa tulevaisuuden suhteen. Hoidin pakolliset asiat kuten aiemminkin, mutta olin väsynyt arkeeni ja äitiyteen, enkä jaksanut panostaa niihin niin paljon kuin olisin halunnut jaksaa. Ahdistus oli lähes päivittäistä ja voimistui vuosien aikana. Olin vaihtelevasti lääkityksellä ja ilman lääkkeitä. En kokenut saavani apua psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolta ja lopetin käynnit muutaman kerran jälkeen. Silloisen parisuhteeni viimeisen vuoden aikana aloitin taas lääkityksen, koska ahdistuskohtaukseni pahentuivat entisestään ja ärsyynnyin voimakkaasti jopa ilman mitään selkeää syytä. Vaikka oma aikani oli lisääntynyt ja olin aloitta

Synnytyksen jälkeinen masennus

Diagnoosia synnytyksen jälkeiselle masennukselle en ole koskaan saanut, mutta olen varma, että sairastuin siihen esikoiseni syntymän jälkeen. Äitini tullessa kotiimme ensimmäistä kertaa vauvaa katsomaan itkin sohvalla lohduttomasti, että elämäni on pilalla. Mielestäni neuvolassamme ei kiinnitetty riittävästi huomiota äidin henkiseen vointiin, vaan keskityttiin ensisijaisesti lapsen kasvuun ja kehitykseen. Ihmettelen hieman, ettei tilaani huomattu siellä. En tosin enää jaksa muistaa, olenko kenties pyrkinyt jotenkin vähättelemään tai peittelemään pahaa oloani synnytyksen jälkeen ja yrittänyt vain pärjätä sen kanssa. Ilman silloisen kumppanini ja perheeni aktiivista tukea tuskin olisin selvinnyt vauva-ajasta.  Halusin olla paras mahdollinen äiti lapselleni. Yritin suorittaa äitiyttä kaikkien suositusten mukaan: imetin, hellin, höpötin, vaihdoin vaipat, kylvetin, rasvasin, puin, nukutin... Esikoiseni vahva temperamentti näkyi kuitenkin jo synnytyslaitoksella ja lisäksi hänellä oli koliikk

Äidiksi x 2

Olin aina ollut vahvasti sitä mieltä, etten koskaan halua lapsia. Kantani muuttui äkisti, kun tapasin läheiseni vastasyntyneen vauvan ja minulle tuli todella voimakas tarve saada oma lapsi. Silloinen kumppanini oli myös innokas ajatukselle, joten aloimme yrittää. Esikoisemme syntyi noin vuoden kuluttua siitä, kun olimme tehneet päätöksen perheenlisäyksestä. En pitänyt raskausajasta yhtään, enkä takuulla hehkunut mitään raskausonnea. Etenkin alussa koin lamaannuttavaa väsymystä ja jalat alta vievää iskiaskipua. Välillä työpäivän jälkeen konttasin itkien makuuhuoneeseen, kun olin niin väsynyt. Loppua kohti lisääntyivät liitoskivut, jotka olivat kuin yhtäkkisiä puukoniskuja alapäässä ja lantiossa. Tuntui, että olisin vankina omassa kehossani. Jälkeenpäin ajateltuna pääsin kuitenkin vähällä raskausvaivojeni osalta, sillä pahoinvointia ei ollut juuri lainkaan ja kykenin koko raskausajan toimimaan lähes normaalisti.  Odotin synnytystä erittäin malttamattomana. Olin haaveillut lääkkeettömästä