"Sä olet lihonut", tokaisi mummi varhaisteini-ikäiselle lapsenlapselleen. En ollut lihonut, vaan kroppani oli alkanut hiljalleen muuttaa muotoaan lapsen vartalosta naisellisempaan suuntaan. Lantioni leveni ja rintani kasvoivat jo varhain, ja olin muutoksista enemmänkin innostuneen ylpeä kuin vaivaantunut. Mummi ei varmasti tarkoittanut kommenttiaan loukkaavaksi, sillä hän oli kaiken kaikkiaan loistava mummi minulle kuten toinenkin mummini. Tuo lause on silti jostain syystä jäänyt mieleeni näihin päiviin asti. En tiedä, onko sillä ollut osaltaan vaikutusta siihen, miten sairaalla tavalla olen alkanut myöhemmin kehooni suhtautua. Oireiluni alkoi kuitenkin vasta useita vuosia myöhemmin, joten en usko.
Äitini on rakastanut (ja rakastaa edelleen) ruoalla. Hänelle ruoka ja siitä nauttiminen on hyvin tärkeää. Lapsuudenkodistamme löytyi aina useita leikkeleitä, lisukesalaatteja, limuja, mehuja, pullaa ja jäätelöä. En ole koskaan oppinut juomaan vettä kuin satunnaisesti, koska olen niin tottunut mehuun. Äiti teki tavallisia, mutta maukkaita ruokia. Juhlapäivinä ruokaa oli aina liikaa ja niin monta eri laatua, että niillä olisi ruokkinut isommankin joukon. Itkiessäni sydänsurujani toi äitini minulle pussillisen herkkuja kaupasta. Meillä oli ruoan suhteen myös jonkinlainen telepaattinen yhteys. Kun minulla teki mieli jotain tiettyä syötävää, löytyi sitä aina pyytämättä kaapista viimeistään seuraavana päivänä. Yhteisiä ruoka-aikoja oli päivän aikana yleensä yksi ja muut ruokailut kukin hoiti oman aikataulunsa mukaisesti. Jääkaapilla sai käydä, milloin mieli teki ja syödä, mitä huvitti.
Koen, että minulla on jo lapsesta asti ollut jotenkin outo suhde ruokaan. Olen esimerkiksi kehittänyt erikoisia, aikaavieviä tapoja ruoan syömiseen jo pienenä. Kylmiä nakkeja söin siten, että ensin puraisin molemmista päistä pienet palat, kuorin nakin hampaillani ja nakersin sitä tasaisesti kaikkialta hiljalleen pienemmäksi, kunnes jäljellä oli vain juuri ja juuri kasassa pysyvä nakin rämmäle. En vieläkään pysty syömään kylmiä nakkeja normaalisti. Söin usein olohuoneessa katsoessani piirrettyjä, eikä äitiä tuntunut haittaavan se, että söin esimerkiksi meetvursia ja maksamakkaraa valtavat määrät sellaisenaan ruoka-aikojen ulkopuolella. Minulla on erittäin paljon ruokamuistoja esimerkiksi juhlista, vaikka muuta en tapahtumista muistaisikaan.
Olin normaalipainoinen lapsi ja nuori. Kehittyessäni pidin isoista rinnoistani ja leveästä lantiostani, enkä ajatellut sen enempää painoani kuin syömisiänikään. Aloitin laihduttamisen ensimmäistä kertaa noin 18-vuotiaana ollessani edelleen normaalipainoinen. Siihen aikaan netistä löytyi runsaasti thinspo- ja proana-materiaalia, joita selailin maanisesti ja halusin olla yhtä pieni, kuin nuo luisevat tytöt kuvissa. Punnitsin ruokia, laskin kaloreita, juoksin ja jumppasin. Laihduin kilon viikkovauhdilla parisen kuukautta, jonka jälkeen kyllästyin ja painoni nousi takaisin aiempiin lukemiin. Siitä alkoi jojoilu ahmimisen ja syömättömyyden välillä. Painoni nousi ja laski, mutta lopulta päätyi ylipainon puolelle, koska ahmiminen muodostui minulle yleisemmäksi ongelmaksi kuin syömättömyys. Syömishäiriöni jäi määrittelemättömäksi, sillä se sisälsi piirteitä lähes kaikista tunnetuista syömishäiriöistä, mutta oireet vaihtelivat. Itse koen, että pääasiallinen ongelmani oli/on ahmintahäiriöön (BED) viittaava oireilu.
Aikuisiällä painoni on vaihdellut noin 30 kilon janalla pysyen kuitenkin suurimman osan ajasta ylipainon puolella. Tällä hetkellä olen lähempänä normaalipainoa kuin viimeiseen kymmeneen vuoteen olen ollut. Kehoni aiheuttaa minulle ahdistusta lähes päivittäin, enkä ole siihen lainkaan tyytyväinen. Tunnen olevani ruma ja lihava, kaikkialta roikkuva ja hyllyvä. Haluaisin laihtua, mutta suurin ongelmani on se, etten osaa syödä normaalisti. Tavallisen ruokarytmin noudattaminen tuntuu siltä, kuin söisin jatkuvasti, eikä minulle ehdi tulla edes nälkä ruokailujen välissä. Itselleni mieluisinta olisi syödä 1-2 kertaa päivässä niin paljon kuin jaksan (tai olla kokonaan syömättä). Sopivan kokoinen annos ei tunnu riittävältä, vaan syön usein aivan liian suuria määriä kerralla. Ruoan pitää myös maistua hyvälle tai muuten olen mielummin nälässä, koska kalorit ilman nautintoa ovat mielestäni turhia kaloreita. Suhtautumiseni liikuntaan on myös hyvin mustavalkoista. Joko liikun hullun lailla lihakseni kipeiksi tai en liiku ollenkaan. Tähänkin minun tulisi ehdottomasti löytää tasapaino, sillä useimmiten jätän liikkumisen kokonaan väliin. Olen vielä hyvin keskeneräinen tämän syömishäiriökäyttäytymiseni kanssa, mutta toiveikkaana uskon suunnan olevan parempaan päin.