Siirry pääsisältöön

Syömishäiriö

"Sä olet lihonut", tokaisi mummi varhaisteini-ikäiselle lapsenlapselleen. En ollut lihonut, vaan kroppani oli alkanut hiljalleen muuttaa muotoaan lapsen vartalosta naisellisempaan suuntaan. Lantioni leveni ja rintani kasvoivat jo varhain, ja olin muutoksista enemmänkin innostuneen ylpeä kuin vaivaantunut. Mummi ei varmasti tarkoittanut kommenttiaan loukkaavaksi, sillä hän oli kaiken kaikkiaan loistava mummi minulle kuten toinenkin mummini. Tuo lause on silti jostain syystä jäänyt mieleeni näihin päiviin asti. En tiedä, onko sillä ollut osaltaan vaikutusta siihen, miten sairaalla tavalla olen alkanut myöhemmin kehooni suhtautua. Oireiluni alkoi kuitenkin vasta useita vuosia myöhemmin, joten en usko.

Äitini on rakastanut (ja rakastaa edelleen) ruoalla. Hänelle ruoka ja siitä nauttiminen on hyvin tärkeää. Lapsuudenkodistamme löytyi aina useita leikkeleitä, lisukesalaatteja, limuja, mehuja, pullaa ja jäätelöä. En ole koskaan oppinut juomaan vettä kuin satunnaisesti, koska olen niin tottunut mehuun. Äiti teki tavallisia, mutta maukkaita ruokia. Juhlapäivinä ruokaa oli aina liikaa ja niin monta eri laatua, että niillä olisi ruokkinut isommankin joukon. Itkiessäni sydänsurujani toi äitini minulle pussillisen herkkuja kaupasta. Meillä oli ruoan suhteen myös jonkinlainen telepaattinen yhteys. Kun minulla teki mieli jotain tiettyä syötävää, löytyi sitä aina pyytämättä kaapista viimeistään seuraavana päivänä. Yhteisiä ruoka-aikoja oli päivän aikana yleensä yksi ja muut ruokailut kukin hoiti oman aikataulunsa mukaisesti. Jääkaapilla sai käydä, milloin mieli teki ja syödä, mitä huvitti.

Koen, että minulla on jo lapsesta asti ollut jotenkin outo suhde ruokaan. Olen esimerkiksi kehittänyt erikoisia, aikaavieviä tapoja ruoan syömiseen jo pienenä. Kylmiä nakkeja söin siten, että ensin puraisin molemmista päistä pienet palat, kuorin nakin hampaillani ja nakersin sitä tasaisesti kaikkialta hiljalleen pienemmäksi, kunnes jäljellä oli vain juuri ja juuri kasassa pysyvä nakin rämmäle. En vieläkään pysty syömään kylmiä nakkeja normaalisti. Söin usein olohuoneessa katsoessani piirrettyjä, eikä äitiä tuntunut haittaavan se, että söin esimerkiksi meetvursia ja maksamakkaraa valtavat määrät sellaisenaan ruoka-aikojen ulkopuolella. Minulla on erittäin paljon ruokamuistoja esimerkiksi juhlista, vaikka muuta en tapahtumista muistaisikaan.

Olin normaalipainoinen lapsi ja nuori. Kehittyessäni pidin isoista rinnoistani ja leveästä lantiostani, enkä ajatellut sen enempää painoani kuin syömisiänikään. Aloitin laihduttamisen ensimmäistä kertaa noin 18-vuotiaana ollessani edelleen normaalipainoinen. Siihen aikaan netistä löytyi runsaasti thinspo- ja proana-materiaalia, joita selailin maanisesti ja halusin olla yhtä pieni, kuin nuo luisevat tytöt kuvissa. Punnitsin ruokia, laskin kaloreita, juoksin ja jumppasin. Laihduin kilon viikkovauhdilla parisen kuukautta, jonka jälkeen kyllästyin ja painoni nousi takaisin aiempiin lukemiin. Siitä alkoi jojoilu ahmimisen ja syömättömyyden välillä. Painoni nousi ja laski, mutta lopulta päätyi ylipainon puolelle, koska ahmiminen muodostui minulle yleisemmäksi ongelmaksi kuin syömättömyys. Syömishäiriöni jäi määrittelemättömäksi, sillä se sisälsi piirteitä lähes kaikista tunnetuista syömishäiriöistä, mutta oireet vaihtelivat. Itse koen, että pääasiallinen ongelmani oli/on ahmintahäiriöön (BED) viittaava oireilu.

Aikuisiällä painoni on vaihdellut noin 30 kilon janalla pysyen kuitenkin suurimman osan ajasta ylipainon puolella. Tällä hetkellä olen lähempänä normaalipainoa kuin viimeiseen kymmeneen vuoteen olen ollut. Kehoni aiheuttaa minulle ahdistusta lähes päivittäin, enkä ole siihen lainkaan tyytyväinen. Tunnen olevani ruma ja lihava, kaikkialta roikkuva ja hyllyvä. Haluaisin laihtua, mutta suurin ongelmani on se, etten osaa syödä normaalisti. Tavallisen ruokarytmin noudattaminen tuntuu siltä, kuin söisin jatkuvasti, eikä minulle ehdi tulla edes nälkä ruokailujen välissä. Itselleni mieluisinta olisi syödä 1-2 kertaa päivässä niin paljon kuin jaksan (tai olla kokonaan syömättä). Sopivan kokoinen annos ei tunnu riittävältä, vaan syön usein aivan liian suuria määriä kerralla. Ruoan pitää myös maistua hyvälle tai muuten olen mielummin nälässä, koska kalorit ilman nautintoa ovat mielestäni turhia kaloreita. Suhtautumiseni liikuntaan on myös hyvin mustavalkoista. Joko liikun hullun lailla lihakseni kipeiksi tai en liiku ollenkaan. Tähänkin minun tulisi ehdottomasti löytää tasapaino, sillä useimmiten jätän liikkumisen kokonaan väliin. Olen vielä hyvin keskeneräinen tämän syömishäiriökäyttäytymiseni kanssa, mutta toiveikkaana uskon suunnan olevan parempaan päin.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Äidiksi x 2

Olin aina ollut vahvasti sitä mieltä, etten koskaan halua lapsia. Kantani muuttui äkisti, kun tapasin läheiseni vastasyntyneen vauvan ja minulle tuli todella voimakas tarve saada oma lapsi. Silloinen kumppanini oli myös innokas ajatukselle, joten aloimme yrittää. Esikoisemme syntyi noin vuoden kuluttua siitä, kun olimme tehneet päätöksen perheenlisäyksestä. En pitänyt raskausajasta yhtään, enkä takuulla hehkunut mitään raskausonnea. Etenkin alussa koin lamaannuttavaa väsymystä ja jalat alta vievää iskiaskipua. Välillä työpäivän jälkeen konttasin itkien makuuhuoneeseen, kun olin niin väsynyt. Loppua kohti lisääntyivät liitoskivut, jotka olivat kuin yhtäkkisiä puukoniskuja alapäässä ja lantiossa. Tuntui, että olisin vankina omassa kehossani. Jälkeenpäin ajateltuna pääsin kuitenkin vähällä raskausvaivojeni osalta, sillä pahoinvointia ei ollut juuri lainkaan ja kykenin koko raskausajan toimimaan lähes normaalisti.  Odotin synnytystä erittäin malttamattomana. Olin haaveillut lääkkeettömästä

Yksin

Erottuani lasteni isästä muutin ensimmäistä kertaa omaan kotiin ainoana aikuisena. En ollut koskaan aiemmin ollut myöskään taloudellisesti yksin vastuussa itsestäni, vaan olin aina tarvittaessa saanut tukea kumppaniltani. Etukäteen olin lähes varma, etten saa peloiltani (pimeä, yliluonnolliset asiat, murtautujat...) edes nukuttua, mutta tunsinkin oloni yllättävän rauhalliseksi uudessa kodissani. Oli huikean vapauttava tunne, kun sai toimia arjessa juuri haluamallaan tavalla ja valitusta tuli korkeintaan lapsilta. Illalla lasten nukkumaanmenon jälkeen oli aikaa vain itselle, eikä tarvinnut miellyttää ketään tai valmistautua seuraavaan riitaan. Lenkkeilin päivittäin ja pidin uudesta asuinalueestamme paljon. Siellä oli todella rauhallista, eikä lenkilläkään tullut välttämättä ketään vastaan. Tämä sopi minulle paremmin kuin hyvin ja nautin täysin siemauksin omasta ajastani lenkkipoluilla. Vaikka pidänkin pihatöistä, niin kiireisen arjen keskellä tuntui luksukselta, kun ei tarvinnut pitkän