Siirry pääsisältöön

Kun hyvä ei riitä

Olin erittäin hyvässä parisuhteessa muutaman vuoden. Emme riidelleet koskaan, elämänarvomme olivat samanlaiset ja koen, että olimme parisuhteen lisäksi myös parhaita ystäviä. Hassuttelimme, vietimme aikaa yhdessä kavereiden kanssa, kävimme säännöllisesti treffeillä ja pari kertaa ulkomaillakin, eikä mitään ongelmia ollut. Olimme tiimi, me vastaan maailma. Hyvin nuorina ihmisinä tulevaisuudensuunnitelmamme olivat vielä hieman hakusessa, mutta vakaa aikomuksemme oli viettää loppuelämä yhdessä. Asuimmekin saman katon alla ja arki sujui ongelmitta.

En tiedä tarkalleen vieläkään, mikä meni lopulta pieleen. Ehkä alkuhuuman mentyä ohi romantiikka ja kipinät alkoivat hiljalleen hiipua, kuten lähes aina käy pidemmissä parisuhteissa. En varmaan ollut vielä valmis vakiintumaan suhteeseen, jossa jännitys ja uutuudenviehätys ei ole enää läsnä. Mitään muuta syytä en keksi siihen, että ihastuin toiseen. Oikeastaan toisiin, sillä heitä oli kaksi suhteemme aikana. Ensimmäisen ihastukseni kanssa mitään fyysistä ei tapahtunut, mutta tein joka tapauksessa väärin silloista kumppaniani kohtaan tapaamalla salaa toista.

Toisen ihastukseni tapasin myöhemmin, ja sen seurauksena myös parisuhteeni päättyi. En edennyt ihastukseni kanssa suutelua pidemmälle parisuhteeni aikana, mutta näin häntäkin salaa useita kertoja. Tilannetta ei kestänyt kauaa, ennen kuin päätin kertoa asiasta silloiselle kumppanilleni ja lopettaa parisuhteemme. Tässä vaiheessa selvisi, ettei hänkään ollut täysin puhtain paperein selvinnyt suhteemme loppuajasta, mutta hänen "rikoksensa" oli kuitenkin vain kertaluontoinen ja paljon mitättömämpi kuin omani. Podin pitkään erittäin huonoa omatuntoa teoistani, sillä silloinen kumppanini oli kaiken kaikkiaan ollut aina erittäin hyvä minulle, eikä hän olisi ansainnut sellaista lopetusta suhteellemme. 

Viimeisen ihastukseni kanssa tunteet syvenivät nopeasti ja suhteemme jatkui pitkään, yli kymmenen vuotta. Hänestä tuli myös lasteni isä. Suhteemme ei todellakaan ollut helppo, mutta ainakin opin siitä paljon. Kaikki kehitys ei valitettavasti ollut positiivista, mutta kerron siitä lisää myöhemmin.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Äidiksi x 2

Olin aina ollut vahvasti sitä mieltä, etten koskaan halua lapsia. Kantani muuttui äkisti, kun tapasin läheiseni vastasyntyneen vauvan ja minulle tuli todella voimakas tarve saada oma lapsi. Silloinen kumppanini oli myös innokas ajatukselle, joten aloimme yrittää. Esikoisemme syntyi noin vuoden kuluttua siitä, kun olimme tehneet päätöksen perheenlisäyksestä. En pitänyt raskausajasta yhtään, enkä takuulla hehkunut mitään raskausonnea. Etenkin alussa koin lamaannuttavaa väsymystä ja jalat alta vievää iskiaskipua. Välillä työpäivän jälkeen konttasin itkien makuuhuoneeseen, kun olin niin väsynyt. Loppua kohti lisääntyivät liitoskivut, jotka olivat kuin yhtäkkisiä puukoniskuja alapäässä ja lantiossa. Tuntui, että olisin vankina omassa kehossani. Jälkeenpäin ajateltuna pääsin kuitenkin vähällä raskausvaivojeni osalta, sillä pahoinvointia ei ollut juuri lainkaan ja kykenin koko raskausajan toimimaan lähes normaalisti.  Odotin synnytystä erittäin malttamattomana. Olin haaveillut lääkkeettömästä

Syömishäiriö

"Sä olet lihonut", tokaisi mummi varhaisteini-ikäiselle lapsenlapselleen. En ollut lihonut, vaan kroppani oli alkanut hiljalleen muuttaa muotoaan lapsen vartalosta naisellisempaan suuntaan. Lantioni leveni ja rintani kasvoivat jo varhain, ja olin muutoksista enemmänkin innostuneen ylpeä kuin vaivaantunut. Mummi ei varmasti tarkoittanut kommenttiaan loukkaavaksi, sillä hän oli kaiken kaikkiaan loistava mummi minulle kuten toinenkin mummini. Tuo lause on silti jostain syystä jäänyt mieleeni näihin päiviin asti. En tiedä, onko sillä ollut osaltaan vaikutusta siihen, miten sairaalla tavalla olen alkanut myöhemmin kehooni suhtautua. Oireiluni alkoi kuitenkin vasta useita vuosia myöhemmin, joten en usko. Äitini on rakastanut (ja rakastaa edelleen) ruoalla. Hänelle ruoka ja siitä nauttiminen on hyvin tärkeää. Lapsuudenkodistamme löytyi aina useita leikkeleitä, lisukesalaatteja, limuja, mehuja, pullaa ja jäätelöä. En ole koskaan oppinut juomaan vettä kuin satunnaisesti, koska olen ni

Yksin

Erottuani lasteni isästä muutin ensimmäistä kertaa omaan kotiin ainoana aikuisena. En ollut koskaan aiemmin ollut myöskään taloudellisesti yksin vastuussa itsestäni, vaan olin aina tarvittaessa saanut tukea kumppaniltani. Etukäteen olin lähes varma, etten saa peloiltani (pimeä, yliluonnolliset asiat, murtautujat...) edes nukuttua, mutta tunsinkin oloni yllättävän rauhalliseksi uudessa kodissani. Oli huikean vapauttava tunne, kun sai toimia arjessa juuri haluamallaan tavalla ja valitusta tuli korkeintaan lapsilta. Illalla lasten nukkumaanmenon jälkeen oli aikaa vain itselle, eikä tarvinnut miellyttää ketään tai valmistautua seuraavaan riitaan. Lenkkeilin päivittäin ja pidin uudesta asuinalueestamme paljon. Siellä oli todella rauhallista, eikä lenkilläkään tullut välttämättä ketään vastaan. Tämä sopi minulle paremmin kuin hyvin ja nautin täysin siemauksin omasta ajastani lenkkipoluilla. Vaikka pidänkin pihatöistä, niin kiireisen arjen keskellä tuntui luksukselta, kun ei tarvinnut pitkän