Elämäni muuttui täysi-ikäisyyden kynnyksellä, kun erosin ensimmäisestä poikaystävästäni ja aloitin opiskelun uudessa koulussa. Sain paljon uusia kavereita, joiden kanssa vietin vapaa-aikaani tehden kaikkea jännittävää ja hulluakin. Viihdyin vähemmän kotona ja aloin viettää villimpää nuoren, vapaan ihmisen elämää. Alkoholia käytin vain harvoin.
Ihastuin jälleen palavasti (ehkä jopa rakastuin) ja koin suuren pettymyksen, kun ihastukseni kohde halusikin vain pitää hauskaa kanssani. Tyttöystäväksi en kelvannut. Minulla oli muutamia muitakin ihastuksia ja irtosuhteita. Janosin valtavasti hyväksyntää, ihailua, huomiota ja läheisyyttä. Jälkikäteen ajateltuna annoin varmasti käyttää itseäni myös hyväksi tämän takia. Olin valmis antamaan muille paljon enemmän kuin itse heiltä sain.
En osaa sanoa, mikä johti siihen, että noin vuoden sisällä täysi-ikäistymisestäni sairastuin vaikeaan masennukseen. Opiskelut jäivät, aloin juoda enemmän ja itsetuhoisuuttakin oli jonkin verran. Käyttäydyin vastuuttomasti ja tein asioita, joita olen jälkeenpäin katunut. Ajoin humalassa ja harrastin suojaamatonta seksiä ihmisten kanssa, joista en ollut edes kiinnostunut. Luin yhden ihastukseni puhelimen viestit salaa, kun epäilin hänen pyörittävän useampaa tyttöä samaan aikaan ja olin oikeassa, En silti olisi saanut lukea viestejä. Luotin vääriin ihmisiin ja sain siipeeni. Samoihin aikoihin masennuksen puhkeamisen kanssa alkoi myös syömishäiriökäyttäytyminen, josta kerron lisää myöhemmin.
Hakeuduin mielenterveyspalveluiden pariin, sain masennuslääkityksen ja aloin käydä psykologin vastaanotolla viikoittain. Kemiat hänen kanssaan eivät kohdanneet ja minua ärsytti sen naisen teennäinen olemus, ilmeettömät kasvot ja tunne siitä, että hän arvosteli minua mielessään. Hoitosuhteemme ei kestänyt pitkään, enkä kokenut saaneeni siitä juurikaan apua ongelmiini. Aloin pian seurustella oikein mukavan ja kiltin pojan kanssa. Elämäni tasoittui ja tunsin oloni taas paljon paremmaksi. Lopetin masennuslääkityksen ja pärjäsin pitkään omillani.
Masennus on kulkenut mukanani nyt noin 15 vuotta, vaikkakin vain kausittain. Hoidon piirissä olen ollut vain muutamia lyhyitä jaksoja, enkä koe missään vaiheessa parantuneeni masennuksesta täysin. Olen kokeillut useita eri mielialalääkkeitä, mutta en pidä niiden turruttavasta vaikutuksesta, joka vaimentaa myös positiivisia tunteita ja heikentää esimerkiksi seksielämää orgasmivaikeuksien takia. Nyt olen ollut yli vuoden ilman lääkkeitä ja pärjännyt vaihtelevasti.
Vaikeimpina masennusjaksoina olen erittäin väsynyt, ahdistunut ja poissaoleva. Pahimmillaan en edes itke, vaikka itkuisuus onkin hieman lievempinä masennuskausina minulle tyypillinen oire. Koen voimakasta itseinhoa ja halua kuolla. "Lääkitsen" itseäni alkoholilla tai ruoalla, ellen sitten ole kokonaan syömättä. Arkistenkin tehtävien (esim. peseytyminen, ruoanlaitto) suorittaminen tuntuu ylivoimaisen raskaalta ja voisin vain maata tyhjyyteen tuijottaen. En saa iloa mistään, vaan tuntuu kuin olisin keskellä loputonta pimeyttä.
Nyt, kun vihdoin elämässäni on kaikki hyvin ja olen erittäin onnellisessa, tasapainoisessa parisuhteessa, voisi masennuksenkin olettaa parantuvan kuin itsestään. Ikäväkseni olen kuitenkin huomannut, että näin ei ole. Masennukseni ei siis tunnu liittyvän mihinkään ulkoisiin tekijöihin elämässäni, vaan on selkeästi joku isompi ongelma aivokemiassani. En osaa sanoa, olisiko mielialalääkitys minulle ainoa toimiva ratkaisu pitkällä tähtäimellä, mutta en haluaisi siihen enää ryhtyä. Minulla ei valitettavasti ole mahdollisuutta hakeutua kunnalliseen terapiaan tässä vaiheessa ja yksityiset palvelut ovat todella kalliita. Olen tosin niin tottunut mielialani kausittaisiin vaihteluihin, että enköhän pärjäile toistaiseksi näinkin.