Siirry pääsisältöön

Pikku-Matilda

Pienempänä olin kovin arka. Muistan, kuinka tarrasin iltapäiväkerhossa ohjaajan mekon helmaan pienillä sormillani ja kieltäydyin osallistumasta leikkiin muiden lasten kanssa. Äitini on kertonut jälkeenpäin, että en jostain syystä sopeutunut iltapäiväkerhoon, joten isovanhempani alkoivat huolehtia minusta koulun jälkeen. Jossain vaiheessa arkuuteni kuitenkin väistyi ja muutuin turhankin rohkeaksi. Jo pienenä alakoululaisena halusin välttämättä mennä koko luokan eteen kuuluttamaan, että: "Minä rakastan Roopea." Olin hyvin ylpeä itsestäni. Roope-parka todennäköisesti häpesi silmät päästään.

Olin usein liian äänekäs ja suora, jonka takia jouduin joskus ala-asteen alkuaikoinakin ulos luokasta kesken tunnin. Äitini on kertonut, että joutui käymään opettajani kanssa useampiakin keskusteluja haastavan käytökseni vuoksi. Oppimisvaikeuksia minulla ei kuitenkaan ole koskaan ollut, vaan päinvastoin olen ollut huomattavan lahjakas etenkin äidinkielessä. Halutessani opin nopeasti ja pärjäsin hyvin koulussa, mutta valitettavasti tuo haluamisosuus oli ajoittain hieman hakusessa.

Ihastuin herkästi ja usein, enkä koskaan ymmärtänyt, miksi niitä tunteita pitäisi piilotella. Poikaparat joutuivat kukin vuorollaan ahdisteluni kohteiksi, enkä saanut yhdeltäkään vastakaikua tunteilleni. Sen sijaan he pitivät (ihme kyllä) hillitymmin käyttäytyvästä bestiksestäni ja olin siitä tietenkin hänelle kateellinen. Etenkin ala-asteen loppupuolella yritin kaikin tavoin olla kuten hän, mutta eihän sillä tietenkään ollut mitään vaikutusta poikien huomioon, joka tuntui omalla kohdallani suuntautuvan ainoastaan varhain kehittyneisiin rintoihini.

Olen ollut myös hyvin idearikas ja omatoiminen lapsi. Lapsena muun muassa päätin alkaa tehdä itse lehteä saadakseni hieman ylimääräistä taskurahaa. Kiikutin kymmenittäin tilauslomakkeita lähialueen asukkaiden postilaatikoihin ja taisin jopa saadakin yhden tai kaksi tilaajaa. Lehti ei koskaan ilmestynyt. Minulla oli haaveena yhteinen poni ystäväni kanssa ja teimme tallisuunnitelmat pohjapiirustuksineen varmuuden vuoksi molempien naapureideni tonteille, koska toisessa oli vanha navetta ja toisessa vanhan navetan kivijalka valmiina. Soitimme myös liudan kavereita läpi ja houkuttelimme heitä tuleville ratsastustunneille, joita aioimme ponillamme pitää ja tienata rahaa sen kuluihin. Ei tullut tallia eikä ponia. 

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Äidiksi x 2

Olin aina ollut vahvasti sitä mieltä, etten koskaan halua lapsia. Kantani muuttui äkisti, kun tapasin läheiseni vastasyntyneen vauvan ja minulle tuli todella voimakas tarve saada oma lapsi. Silloinen kumppanini oli myös innokas ajatukselle, joten aloimme yrittää. Esikoisemme syntyi noin vuoden kuluttua siitä, kun olimme tehneet päätöksen perheenlisäyksestä. En pitänyt raskausajasta yhtään, enkä takuulla hehkunut mitään raskausonnea. Etenkin alussa koin lamaannuttavaa väsymystä ja jalat alta vievää iskiaskipua. Välillä työpäivän jälkeen konttasin itkien makuuhuoneeseen, kun olin niin väsynyt. Loppua kohti lisääntyivät liitoskivut, jotka olivat kuin yhtäkkisiä puukoniskuja alapäässä ja lantiossa. Tuntui, että olisin vankina omassa kehossani. Jälkeenpäin ajateltuna pääsin kuitenkin vähällä raskausvaivojeni osalta, sillä pahoinvointia ei ollut juuri lainkaan ja kykenin koko raskausajan toimimaan lähes normaalisti.  Odotin synnytystä erittäin malttamattomana. Olin haaveillut lääkkeettömästä

Syömishäiriö

"Sä olet lihonut", tokaisi mummi varhaisteini-ikäiselle lapsenlapselleen. En ollut lihonut, vaan kroppani oli alkanut hiljalleen muuttaa muotoaan lapsen vartalosta naisellisempaan suuntaan. Lantioni leveni ja rintani kasvoivat jo varhain, ja olin muutoksista enemmänkin innostuneen ylpeä kuin vaivaantunut. Mummi ei varmasti tarkoittanut kommenttiaan loukkaavaksi, sillä hän oli kaiken kaikkiaan loistava mummi minulle kuten toinenkin mummini. Tuo lause on silti jostain syystä jäänyt mieleeni näihin päiviin asti. En tiedä, onko sillä ollut osaltaan vaikutusta siihen, miten sairaalla tavalla olen alkanut myöhemmin kehooni suhtautua. Oireiluni alkoi kuitenkin vasta useita vuosia myöhemmin, joten en usko. Äitini on rakastanut (ja rakastaa edelleen) ruoalla. Hänelle ruoka ja siitä nauttiminen on hyvin tärkeää. Lapsuudenkodistamme löytyi aina useita leikkeleitä, lisukesalaatteja, limuja, mehuja, pullaa ja jäätelöä. En ole koskaan oppinut juomaan vettä kuin satunnaisesti, koska olen ni

Yksin

Erottuani lasteni isästä muutin ensimmäistä kertaa omaan kotiin ainoana aikuisena. En ollut koskaan aiemmin ollut myöskään taloudellisesti yksin vastuussa itsestäni, vaan olin aina tarvittaessa saanut tukea kumppaniltani. Etukäteen olin lähes varma, etten saa peloiltani (pimeä, yliluonnolliset asiat, murtautujat...) edes nukuttua, mutta tunsinkin oloni yllättävän rauhalliseksi uudessa kodissani. Oli huikean vapauttava tunne, kun sai toimia arjessa juuri haluamallaan tavalla ja valitusta tuli korkeintaan lapsilta. Illalla lasten nukkumaanmenon jälkeen oli aikaa vain itselle, eikä tarvinnut miellyttää ketään tai valmistautua seuraavaan riitaan. Lenkkeilin päivittäin ja pidin uudesta asuinalueestamme paljon. Siellä oli todella rauhallista, eikä lenkilläkään tullut välttämättä ketään vastaan. Tämä sopi minulle paremmin kuin hyvin ja nautin täysin siemauksin omasta ajastani lenkkipoluilla. Vaikka pidänkin pihatöistä, niin kiireisen arjen keskellä tuntui luksukselta, kun ei tarvinnut pitkän