Siirry pääsisältöön

Sosiaalisten tilanteiden pelko

Aloin eristäytyä kaveriporukasta yläasteen loppupuolella. Seuraavassa opiskelupaikassani en edes halunnut tutustua uusiin ihmisiin. Minulla oli muutamia kavereita silloisen poikaystäväni kautta sekä yksi lapsuudenystävä, joka on edelleen paras ystäväni. Väsyn sosiaalisista tilanteista voimakkaasti, vaikka välillä kaipaankin ajanviettoa lähimpien ihmisteni kanssa. Olen introvertti ja tarvitsen omaa aikaa ladatakseni akkuja. 

En kaipaa sosiaalista kanssakäymistä esimerkiksi työkavereiden tai muiden puolituttujen kanssa. Minua ei kiinnosta vähääkään kuulla heidän asioistaan tai jakaa omiani. Small talk on minulle vain kuormittavaa ja epäluontevaa. Ahdistun voimakkaasti ja koen jopa pakokauhun tunteita, jos joudun minulle epämiellyttäviin sosiaalisiin tilanteisiin. Pahimpia ovat työreissut, juhlat ja ruokailutilanteet, joissa pitää olla selvin päin. Humalassa pystyn melko luontevasti juttelemaan jopa vieraampien ihmisten kanssa, mutta en silloinkaan tee sitä oma-aloitteisesti. 

Sosiaalisten tilanteiden pelko vaikuttaa arkeeni lähes päivittäin. Kuormitun joutuessani työskentelemään toisten ihmisten ympäröimänä, kun mieluiten tekisin töitä vain kotona, yksin omassa rauhassani. Välttelen hissejä, koska on hyvin ahdistavaa joutua pieneen suljettuun tilaan vieraan ihmisen kanssa. Avarat ruokasalit ja ravintolat aiheuttavat myös ahdistuksen tunteita, kun kuvittelen kaikkien tuijottavan ja arvioivan minua. Menen ennemmin autooni syömään lounasta kuin syön sitä työpaikkani taukotiloissa. Julkisilla paikoilla kuljen ikään kuin laput silmillä ja vältän näin kontakteja muihin ihmisiin. Tämä onkin tehokkaaksi osoittautunut tapa, sillä on esimerkiksi käynyt niin, että perheenjäseneni käveli kaupassa samaa käytävää minua vastaan, enkä huomannut häntä ennen kuin hän alkoi puhua minulle. Uimahalleja ja kylpylöitä välttelen myös ruton lailla. Kehovihani yhdistettynä sosiaalisten tilanteiden pelkooni ei totisesti tuota sellaisissa olosuhteissa mitään rentouttavia lillutteluhetkiä poreammeessa, vaan ennemminkin pakene tai taistele -reaktion.

Olen hyvin tarkka omasta tilastani, enkä halua kenenkään vieraan ihmisen koskettavan minua. Olen käyttäytynyt jopa väkivaltaisesti, kun minua on lähestytty kielloistani huolimatta. En pysty olemaan tungoksen keskellä rennosti, vaan tarkkailen koko ajan ympäristöäni ja ihmisten liikkeitä voidakseni pitää henkilökohtaisen tilani mahdollisimman turvattuna. Rakkaani on onneksi auttanut tässä asiassa paljon pitämällä minua tiukasti lähellään itselleni vaikeissa tilanteissa. Silloin ahdistus ei ole kasvanut liian suureksi, vaan olen pystynyt keskittymään muuhunkin kuin ympärilläni parveileviin ihmisiin. Onneksi saan sentään asua metsän ympäröimänä omakotitalossa, sillä todennäköisesti sekoaisin lopullisesti, jos en edes kotonani voisi olla rauhassa.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Äidiksi x 2

Olin aina ollut vahvasti sitä mieltä, etten koskaan halua lapsia. Kantani muuttui äkisti, kun tapasin läheiseni vastasyntyneen vauvan ja minulle tuli todella voimakas tarve saada oma lapsi. Silloinen kumppanini oli myös innokas ajatukselle, joten aloimme yrittää. Esikoisemme syntyi noin vuoden kuluttua siitä, kun olimme tehneet päätöksen perheenlisäyksestä. En pitänyt raskausajasta yhtään, enkä takuulla hehkunut mitään raskausonnea. Etenkin alussa koin lamaannuttavaa väsymystä ja jalat alta vievää iskiaskipua. Välillä työpäivän jälkeen konttasin itkien makuuhuoneeseen, kun olin niin väsynyt. Loppua kohti lisääntyivät liitoskivut, jotka olivat kuin yhtäkkisiä puukoniskuja alapäässä ja lantiossa. Tuntui, että olisin vankina omassa kehossani. Jälkeenpäin ajateltuna pääsin kuitenkin vähällä raskausvaivojeni osalta, sillä pahoinvointia ei ollut juuri lainkaan ja kykenin koko raskausajan toimimaan lähes normaalisti.  Odotin synnytystä erittäin malttamattomana. Olin haaveillut lääkkeettömästä

Syömishäiriö

"Sä olet lihonut", tokaisi mummi varhaisteini-ikäiselle lapsenlapselleen. En ollut lihonut, vaan kroppani oli alkanut hiljalleen muuttaa muotoaan lapsen vartalosta naisellisempaan suuntaan. Lantioni leveni ja rintani kasvoivat jo varhain, ja olin muutoksista enemmänkin innostuneen ylpeä kuin vaivaantunut. Mummi ei varmasti tarkoittanut kommenttiaan loukkaavaksi, sillä hän oli kaiken kaikkiaan loistava mummi minulle kuten toinenkin mummini. Tuo lause on silti jostain syystä jäänyt mieleeni näihin päiviin asti. En tiedä, onko sillä ollut osaltaan vaikutusta siihen, miten sairaalla tavalla olen alkanut myöhemmin kehooni suhtautua. Oireiluni alkoi kuitenkin vasta useita vuosia myöhemmin, joten en usko. Äitini on rakastanut (ja rakastaa edelleen) ruoalla. Hänelle ruoka ja siitä nauttiminen on hyvin tärkeää. Lapsuudenkodistamme löytyi aina useita leikkeleitä, lisukesalaatteja, limuja, mehuja, pullaa ja jäätelöä. En ole koskaan oppinut juomaan vettä kuin satunnaisesti, koska olen ni

Yksin

Erottuani lasteni isästä muutin ensimmäistä kertaa omaan kotiin ainoana aikuisena. En ollut koskaan aiemmin ollut myöskään taloudellisesti yksin vastuussa itsestäni, vaan olin aina tarvittaessa saanut tukea kumppaniltani. Etukäteen olin lähes varma, etten saa peloiltani (pimeä, yliluonnolliset asiat, murtautujat...) edes nukuttua, mutta tunsinkin oloni yllättävän rauhalliseksi uudessa kodissani. Oli huikean vapauttava tunne, kun sai toimia arjessa juuri haluamallaan tavalla ja valitusta tuli korkeintaan lapsilta. Illalla lasten nukkumaanmenon jälkeen oli aikaa vain itselle, eikä tarvinnut miellyttää ketään tai valmistautua seuraavaan riitaan. Lenkkeilin päivittäin ja pidin uudesta asuinalueestamme paljon. Siellä oli todella rauhallista, eikä lenkilläkään tullut välttämättä ketään vastaan. Tämä sopi minulle paremmin kuin hyvin ja nautin täysin siemauksin omasta ajastani lenkkipoluilla. Vaikka pidänkin pihatöistä, niin kiireisen arjen keskellä tuntui luksukselta, kun ei tarvinnut pitkän