Diagnoosia synnytyksen jälkeiselle masennukselle en ole koskaan saanut, mutta olen varma, että sairastuin siihen esikoiseni syntymän jälkeen. Äitini tullessa kotiimme ensimmäistä kertaa vauvaa katsomaan itkin sohvalla lohduttomasti, että elämäni on pilalla. Mielestäni neuvolassamme ei kiinnitetty riittävästi huomiota äidin henkiseen vointiin, vaan keskityttiin ensisijaisesti lapsen kasvuun ja kehitykseen. Ihmettelen hieman, ettei tilaani huomattu siellä. En tosin enää jaksa muistaa, olenko kenties pyrkinyt jotenkin vähättelemään tai peittelemään pahaa oloani synnytyksen jälkeen ja yrittänyt vain pärjätä sen kanssa. Ilman silloisen kumppanini ja perheeni aktiivista tukea tuskin olisin selvinnyt vauva-ajasta.
Halusin olla paras mahdollinen äiti lapselleni. Yritin suorittaa äitiyttä kaikkien suositusten mukaan: imetin, hellin, höpötin, vaihdoin vaipat, kylvetin, rasvasin, puin, nukutin... Esikoiseni vahva temperamentti näkyi kuitenkin jo synnytyslaitoksella ja lisäksi hänellä oli koliikkia. Lapsi oli alussa päiväsaikaan tyytyväinen vain sylissä ja silloinkin piti koko ajan pysytellä liikkeessä. Huuto alkoi heti, jos istahdin hetkeksikin paikoilleni. Yöt hän sentään nukkui melko hyvin, mutta päivät olivat ajoittain todella raskaita. Useita vaatekertoja meni vaihtoon päivän aikana sekä lapsella että minulla ja kuivat harsot loppuivat kesken, kun lapsi pulautteli niin valtavia määriä. Hänen oli päästävä rinnalle samalla sekunnilla herättyään tai tuloksena oli holtiton raivokohtaus, jota ei meinannut saada millään loppumaan.
Tunsin huonoutta siitä, etten mielestäni osannut hoitaa lastani oikein. Olin todella väsynyt ja ahdistunut, enkä voinut kuvitellakaan lähteväni vauvan kanssa mihinkään. Joskus yritimme kauppareissua vauvan kanssa siten, että hänen isänsä oli mukana, mutta paluumatkalla jo itkin kilpaa vauvan kanssa takapenkillä vannoen, ettemme enää koskaan lähde mihinkään. Olin ylikuormittunut ja minulla oli valtavat suorituspaineet äitiydestä. Samalla tunsin elämäni olevan pilalla ja kaduin päätöstäni ryhtyä äidiksi. En ollut enää kehoni, vaan kotini ja äitiyteni vanki.
Ensimmäinen vuoteni äitinä on jäänyt hyvin sumuiseksi ja epätoivoisten tunteiden sävyttämäksi muistoksi mieleeni. Olen kuullut myöhemmin läheisteni kuvauksia tuolta ajalta, enkä itse muista puoliakaan tapahtumista. Voin välillä niin huonosti, että yritin helpottaa oloani alkoholilla ja olin joitain kertoja humalassakin lapsen isän saapuessa töistä kotiin. Onneksi en koskaan juonut niin paljoa, että lapseni hoito olisi siitä kärsinyt. Lisäksi hän oli vielä niin pieni, ettei tuosta ajasta mitään edes muista. Myöhemmin en enää ole ollut humalassa lasteni nähden, vaan tuo esikoiseni vauva-aika jäi äitiyteni syvimmäksi pohjakosketukseksi (ainakin toistaiseksi).
Kuopukseni vauvavuosi meni paljon paremmin. Hän oli rauhallinen ja perustyytyväinen vauva, jolla ei ollut koliikkia tai muita vaivoja. Esikoiseni imetyksen lopetin jo varhain, sillä se tuntui hyvin epämiellyttävältä ja lisäksi minun oli pakko päästä välillä tuulettamaan päätäni kodin ulkopuolelle ilman tiukkoja aikarajoitteita. Kuopustani imetin paljon pidempään ja tätä olen ihmetellyt vielä myöhemminkin, koska en edelleenkään varsinaisesti pitänyt imetyksestä. Uskaltauduin usein ihmisten ilmoillekin molempien lasteni kanssa. Itsevarmuuteni vanhempana on lisääntynyt sitä mukaa, kun lapset ovat kasvaneet. Edelleen silti huomaan olevani selkeästi rajoittuneempi kuin moni muu vanhempi, sillä esimerkiksi viikon reissu jo kouluikäisten lasten kanssa tuntuu kauhistuttavalta ja äärimmäisen stressaavalta ajatukselta. Pari viikonloppureissua on porukalla tehty ja olen ollut äärimmäisen väsynyt niiden jälkeen, vaikka kaikki olisikin mennyt periaatteessa hyvin.
Onneksi kiintymyssuhteeni esikoiseen ei ole kärsinyt tuosta hankalasta vauva-ajasta, vaan olen ihan yhtä läheisissä väleissä kummankin lapseni kanssa. Keskenään he ovat hyvin erilaisia, mutta molemmissa näen puolia itsestäni. Mielenkiinnolla odotan, millaisia aikuisia heistä kasvaa. Toivottavasti hieman vahvempia ja vähemmän rikkonaisia kuin itsestäni.