En ole koskaan aiemmin tehnyt päätöstä tipattomasta tammikuusta. Uudenvuodenaattoaamun kevyessä krapulassa menin kuitenkin heittämään ilmoille puolivillaisen ehdotuksen puolisolleni tipattoman pitämisestä. Jo samana iltana kaduin. Mitä on uudenvuodenaatto ilman skumppaa (lonkerokin olisi käynyt)? Mitä on viikonloppu ilman paria saunasiideriä (ja vähintään neljää saunan jälkeistä sellaista)? Millä palkitsen itseni perjantai- ja lauantai-iltoina, kun olen päivällä suorittanut reippaasti pääni sisäisen tehtävälistan jokaisen kohdan? Tai jos en ole suorittanut, niin millä turrutan sitä seuraavan ahdistuksen?
Kävin ensimmäisenä tipattomana viikonloppunani läpi hyvin epämiellyttäviä tunteita pakokauhusta ahdistukseen ja vihan kautta alakuloon. Tuijotin kelloa minuutti minuutilta sen lähestyessä iltayhdeksää, jonka jälkeen alkoholin ostaminen kaupoista ei olisi enää vaihtoehto. Jääkaapissa oli kaksi siideriä ja yksi lonkero, edellisen viikonlopun jämiä. Niihin en kuitenkaan voinut kajota, sillä tiesin tulevani vain entistä ahdistuneemmaksi juomien loppuessa kesken.
Olen käynyt mielessäni epätoivoista argumentointia siitä, miksi minun ei pitäisi olla tipattomalla. Juomisenihan oli jo ainakin omasta näkökulmastani katsottuna ihan riittävän hyvin hallinnassa. Vain perjantai- ja lauantai-iltaisin, vapailla tosin hieman lipsahti... Kiitos säännöllisiin elämäntapoihin ja hyvin maltilliseen alkoholinkäyttöön tottuneen puolisoni ovat nuokin tissutteluhetket päättyneet useimmiten viimeistään puoliltaöin nukkumaanmenoon. Vuosi sitten join vielä päivittäin. En ole lainkaan vakuuttunut siitä, että täysin tipattomalla oleminen tuottaisi minulle mitään hyvää. Ennen tätä olin jo siinä tilanteessa, etten jatkuvasti ajatellut juomista tai himoinnut alkoholia arkisin. Nyt en mitään muuta odotakaan niin hartaasti kuin helmikuuta, jolloin saan vetää tammikuunkin edestä pään täyteen.
Haluaisin vain nukkua, että aika menisi nopeammin. Mikään ei huvita (ei tosin huvittanut aiemminkaan), kaikki tuntuu merkityksettömältä, viikonlopuissa ei ole mitään odotettavaa ja mieli on musta. Puolisoni ei ymmärrä, enkä voi häntä siitä moittia. Eihän hänellä ole alkoholiongelmaa. Hänelle tämä taitaa olla vain virkistävä kokeilu, joka voisi jatkua vaikka pidempäänkin. "Älä unta näe", huomasin vastaavani ja hävetti. Hän on mielettömän kannustava: "Kyllä me tästä yhdessä selviämme." Olin hiljaa, koska tiesin, ettei hänellä ole hajuakaan siitä, millaista taistelua käyn pääni sisällä tämän päätöksen takia. Olen jo henkisesti luovuttanut, vaikka todellisuudessa en (ainakaan vielä). Itseni takia en viitsisi edes yrittää, mutta häpeä epäonnistumisesta puolisoni silmissä tuntuu vielä liian pahalta kohdata.
Miksi sitten ryhdyin tähän? En ainakaan todistaakseni kenellekään, että pystyn olemaan ilman alkoholia kuukauden, sillä ensimmäinen viikkokin oli jo oma ennätykseni noin 10 vuoden aikajanalla (pl. raskausaika). En siis lähtökohtaisesti edes uskonut, että pystyisin olemaan kokonaisen kuukauden tipattomalla. Olen vain kyllästynyt jatkuvaan väsymykseen, alakuloon ja saamattomuuteen, joten ajattelin kokeilla, olisiko tällä mitään positiivisia vaikutuksia noihin ongelmiin. Toistaiseksi ei ole ollut, vaan pikemminkin päinvastoin. Tänään on tosin ollut hieman levollisempi olo, joten uskallan varovasti toivoa, että suunta olisi parempaan päin.