Parisuhde lasteni isän kanssa oli haastava, kuten olen jo aiemminkin maininnut. Meillä ei kuitenkaan ollut mitään niin massiivisia ongelmia kuten esimerkiksi fyysistä väkivaltaa tai pettämistä. Yhteiselomme oli vain jatkuvaa ylä- ja alamäkeä, jossa hyvät hetket alkoivat näytellä vuosi vuodelta koko ajan pienempää roolia. Koen, että olimme aivan liian erilaisia, jonka takia riitelimme jatkuvasti, emmekä osanneet toimia tiiminä perheemme hyväksi. Olimme koko ajan vastakkain niin arkisissa päätöksissä kuin esimerkiksi lasten kasvatuksessa, eikä kumpikaan osannut tulla riittävästi toista vastaan.
Henkistä väkivaltaa oli puolin ja toisin sisältäen mm. jatkuvaa vähättelyä, syyllistämistä ja toisen mielipiteiden mitätöintiä. Minä olin todella väsynyt siihen, että jouduin kantamaan päävastuun lasten hoidosta ja lisäksi olisi pitänyt riittää energiaa vielä lasteni isällekin. Hän oli hyvin räjähdysherkkä ja sai välillä raivokohtauksia, joiden takia aloin olla jatkuvasti varpaillani. Vaikka fyysistä väkivaltaa ei ollutkaan, saivat tavarat välillä kyytiä ja lapset itkivät peloissaan isänsä riehuessa. Tuntui todella epäreilulta, että minun piti noissa tilanteissa yrittää pysyä rauhallisena ja lohduttaa vielä lapsia jälkikäteen. Ymmärrän, että lasteni isä voi tuolloin myös huonosti ja hänen paha olonsa vain purkautui hyvin ikävällä tavalla. Lasten ei kuitenkaan olisi tarvinnut joutua näkemään noita tilanteita.
Puhumisen ja avoimuuden puute ei koskaan ollut ongelma suhteessamme. Puhuimme ehkä liikaakin, sillä pyörittelimme samoja ongelmia vuosikaudet pääsemättä kuitenkaan toimiviin ratkaisuihin tai edes kompromisseihin niiden selvittämiseksi. Kävimme myös jonkin aikaa pariterapiassa. Ajan myötä positiiviset tunteeni lasteni isää kohtaan hiipuivat hiljalleen muuttuen ensin vihan kautta katkeruudeksi ja siitä lopulta välinpitämättömyydeksi. Sulkeuduin kuoreeni yrittäen välttää konflikteja parhaani mukaan. Toki siitäkin tuli sanomista, etten enää kuuntele tai keskustele mistään, mikä piti kyllä täysin paikkansa. Läheisyyttä tai etenkään seksiä en halunnut, mikä aiheutti vielä lisää kitkaa välillemme.
Olin jo henkisesti luovuttanut, mutta yritin vielä miettiä lasten kannalta helpointa tapaa päättää parisuhde ja jatkaa yhteishuoltajuutta. Lopulta kävin lasteni isän kanssa keskustelun, jossa ilmoitin haluavani erota. Pääsimme yllättävän kivuttomasti yhteisymmärrykseen asumiskuvioista ja lasten tapaamisista. Oli hyvin eheyttävä ja positiivinen kokemus keskustella vielä menneen parisuhteemme ongelmista eropäätöksen jälkeen, kun molemmat osasivat suhtautua toisiinsa hieman kunnioittavammin ja nähdä virheet paremmin myös omassa toiminnassaan. Vihdoin kuuntelimme toisiamme, eikä ainakaan omalta osaltani jäänyt mitään hampaankoloon.
Yhteishuoltajuus on sujunut mielestäni oikein hyvin ja tulemme keskenämme toimeen paljon paremmin nyt kuin ollessamme parisuhteessa. Olen ollut hyvin iloinen hänen löydettyään uuden kumppanin nopeasti eromme jälkeen ja toivon heille pelkkää hyvää. Eniten pelkäsin lasteni isän reaktiota uuteen kumppaniini, mutta onnekseni keskustelu siitäkin meni paremmin kuin olisin ikinä voinut odottaa. Päätökseni suhteemme lopettamisesta oli ehdottomasti oikea ja tapahtui ilmeisesti juuri oikeaan aikaankin, koska löysimme molemmat pian uudet kumppanit ja toivon mukaan hänkin on edes puoliksi yhtä onnellinen kuin minä olen nykyisessä parisuhteessani.